Vuosien 1867–68 nälkävuosina Haapavedellä kuoli yhden talven aikana 737 henkeä, joista 217 oli talollisia ja 520 tilatonta, köyhempää väestöä — huomattava yliedustus tilattomien joukossa suhteessa väestöosuuteen. Taloushistorioitsija Miikka Voutilaisen tutkimus vahvistaa saman kuvion laajemmin: lapsikuolleisuus oli kauttaaltaan suurta, mutta selvästi suurempaa köyhän väestön keskuudessa, koska varakkaammilla tiloilla oli suurempi puskuri — viljavarastot, karja, luottokelpoisuus.
Tämä ei ole moraalinen väite siitä, että talolliset "ansaitsivat" selviytyä enemmän kuin tilattomat. Se on toiminnallinen havainto: tilan hyvä hoito tuotti puskurin joka ratkaisi hengen ja kuoleman kysymyksen kriisissä. Kysymys jota tässä ei pidä ohittaa liian nopeasti: mikä tarkalleen tuotti sen puskurin? Ei tilallisen asema sinänsä — moni tila oli huonosti hoidettu ja sortui siitä huolimatta. Puskuri syntyi tietystä yhdistelmästä: aineellisesta jatkuvuudesta (tila siirtyi ehjänä, ei pirstoutuneena), normatiivisesta velvoitteesta pitää siitä huolta seuraavalle sukupolvelle, ja siitä että tämä velvoite oli todella sisäistetty eikä vain muodollinen. Yksikään näistä kolmesta yksinään ei olisi riittänyt.
Aiemmissa kirjoituksissa tunnistettu ongelma on tarkasti tämä: seuraavat kolme ilmiötä käsitellään tutkimusperinteessä yhtenä psykologisena profiilina, vaikka niillä on eri kausaalirakenne.
Ansiopohjainen tulosero on deskriptiivinen tosiasia panoksen ja tuotoksen yhteydestä. Se ei itsessään kerro mitään siitä onko lopputulos oikeudenmukainen tai tuottava — se vaatii aina kontekstin.
Toiminnallinen hierarkia — kuten tilanhoidon laadun ja selviytymisen yhteys — seuraa toiminnasta, ei edellä sitä. Hierarkia joka syntyy tästä on eri asia kuin hierarkia joka ylläpitää itseään mielivaltaisesti ilman yhteyttä toimintaan.
Normivalvonta — sääntökuri, järjestyksen ylläpito — on kolmas, ja tässä on kriittinen erottelu jota tutkimusperinne ei tee: kaksi yhteiskuntaa voi valvoa normeja yhtä paljon mutta täysin vastakkaisin seurauksin riippuen siitä mihin valvonta kohdistuu. Valvonta joka kohdistuu vapaamatkustajiin — niihin jotka ottavat hyötyä osallistumatta kustannuksiin — pitää yhteistyön kannattavana kaikille. Valvonta joka kohdistuu saavuttajiin — niihin jotka erottuvat, ottavat riskin, väittävät osaamista — tekee juuri päinvastaista: se rankaisee sitä käytöstä joka tuottaa sen minkä yhteisö myöhemmin jakaa.
Näiden kolmen erottaminen toisistaan ei ole akateeminen hienous. Se on ero sen välillä, tunnistaako yhteiskunta mikä sitä kannattelee vai kääntyykö se sitä vastaan.
Schwartz-kirjoituksen ansio+velvoite-argumentti saa tästä täsmällisemmän muodon. Se mikä ennusti hyviä institutionaalisia lopputulemia — Autonomy ja Egalitarianism yhdessä, Singaporen tapaus — ei ollut "velvoite sinänsä" vaan oikein kohdistettu velvoite. Singaporen meritokraattinen, ankara mutta puolueeton sääntöjen täytäntöönpano kohdistuu korruptioon ja laiminlyöntiin, ei saavuttajien rankaisemiseen. Sama erottelu selittää miksi Lajusen aineistossa Mastery — jota usein rinnastetaan protestanttis-kapitalistiseen työmoraaliin — korreloi enemmän eikä vähemmän korruption kanssa: Mastery ilman erottelua siitä mihin se kohdistuu voi yhtä hyvin tarkoittaa saavutuksen tavoittelua kuin vallan väärinkäyttöä, ja aggregaattitason mittari ei erota näitä.
Ekvivokaatio-kirjoituksen Levine & Rubinstein -tapaus saa saman täsmennyksen toisesta suunnasta. "Smart and illicit" -nuoret jotka päätyivät yrittäjiksi onnistuivat todennäköisesti koska heidän riskinsietonsa suuntautui rakenteeseen jossa tuotanto oli mahdollista ja kannattavaa — kun taas sama piirreyhdistelmä ilman toimivaa institutionaalista kehystä suuntautuu yhtä helposti rikollisuuteen. Denissen ym. löydös — että liiallinenkin tunnollisuus tai avoimuus voi olla haitallista — on rakenteellisesti sama havainto: piirre itsessään ei ratkaise, vaan sen kohdistuminen ja institutionaalinen konteksti jossa se toimii.
Jos hyväksymme tämän erottelun — että ansio, hierarkia ja normivalvonta ovat toiminnallisesti neutraaleja kunnes tiedämme mihin ne kohdistuvat — silloin koko kysymys "ovatko oikeistolaiset arvot hyviä" on väärin asetettu. Oikea kysymys on aina konkreettisempi ja vaikeampi: tuottaako tämä tietty ansioero puskurin vai vapaamatkustusta? Seuraako tämä tietty hierarkia toiminnasta vai ylläpitääkö se itseään? Kohdistuuko tämä tietty normivalvonta niihin jotka pettävät yhteisön luottamuksen vai niihin jotka erottuvat siitä?
Nämä eivät ole kysymyksiä joihin on yksi vastaus kaikille yhteiskunnille kaikkina aikoina. Ne ovat kysymyksiä jotka pitää kysyä uudelleen joka kerta, tapauskohtaisesti, tuntien sen historian ja ne olosuhteet joissa yhteiskunta on. Psykologinen tutkimusperinne, joka niputtaa kaikki kolme yhdeksi mitattavaksi akseliksi ja antaa sille yhden moraalisen etumerkin, ei kykene tähän — ei siksi että sen mittarit olisivat huonosti tehtyjä, vaan koska kysymys jonka ne kysyvät ("kuinka paljon henkilö arvostaa X:ää") on eri kysymys kuin se joka oikeasti ratkaisisi asian ("mihin tämä arvostus tässä yhteiskunnassa tässä ajassa kohdistuu").
Se on kysymys joka avautuu hitaasti — ei kertalukemalla tilastoja, vaan kun on istunut tarpeeksi pitkään sen ääressä, kääntänyt sitä ympäri, katsonut sitä eri kulmista: nälkävuosien kuolleisuuslukujen, Singaporen korruptiotilastojen, yhtiöitettyjen yrittäjien taustatietojen kautta — kunnes huomaa että sama kuvio toistuu joka kerta hieman eri asuissa. Silloin syntyy tarve mallille joka ei enää kysy "mitä arvoja tällä henkilöllä tai kulttuurilla on", vaan "mihin nämä arvot tässä konkreettisessa rakenteessa kohdistuvat, ja mitä siitä seuraa vuosikymmenten kuluessa". Se on eri kysymys, ja se vaatii eri työkalun kuin arvokysely.