David Ricardon (1817) suhteellisen edun periaate on taloustieteen vanhimpia ja tukevimpia tuloksia: kahden toimijan — henkilön, yrityksen, maan — ei tarvitse olla yhtä hyviä kaikessa jotta kauppa hyödyttäisi molempia. Riittää että heidän suhteelliset kustannuksensa eri toiminnoissa eroavat toisistaan. Tämä on suoraan vastakkainen sille implisiittiselle oletukselle joka piilee "ansioeron pitäisi olla lähtökohtaisesti epäilyttävä" -ajattelun takana: jos kaksi toimijaa ovat erilaisia kyvyiltään, tästä erosta seuraa mahdollisuus molempia hyödyttävään vaihtoon, ei nollasummapeli jossa toisen etu on toisen tappio.
Tämä on tärkeä korjaus koko sille kehykselle jota tässä sarjassa on kritisoitu. Schwartzin malli — ja laajemmin se tutkimusperinne joka rakentaa dikotomian ansion ja yhteisen hyvän välille — olettaa implisiittisesti kiinteän kakun: että ansioerot merkitsevät jonkun saavan enemmän jonkun toisen kustannuksella. Ricardon oppi osoittaa, että tämä oletus ei ole taloustieteellisesti perusteltu. Ero ei ole uhka yhteistyölle; se on yhteistyön edellytys.
David Gauthierin (1986) Morals by Agreement rakentaa kehyksen jossa yhteistyö perustellaan puhtaasti rationaalisesta itseintressistä käsin, ilman että tarvitaan ulkoista moraalista pakkoa. Keskeinen käsite on rajoitettu maksimointi (constrained maximization): rationaalinen toimija suostuu yhteistyöhön ja sen tuottaman ylijäämän jakamiseen sillä ehdolla, että jaettu osuus ei ylitä sitä mitä hän itse rationaalisesti hyväksyisi minimax-suhteellisena myönnytyksenä. Kun yhteiskunnan — verottajan, sääntelijän, yhteisön — vaade tuottajan ylijäämästä ylittää tämän kynnyksen, rationaalinen tuottaja poistuu pelistä: hän muuttaa pois, hakeutuu muualle, tai yksinkertaisesti lakkaa tuottamasta.
Tämä rajoitettu maksimointi on avainkäsite kun myöhemmin kysytään, missä kohtaa yhteiskunnan — verottajan, sääntelijän, kilpailijan — vaade tuottajan ylijäämästä ylittää sen minkä rationaalinen tuottaja hyväksyisi, ja mitä tapahtuu kun se ylittyy: tuottaja poistuu pelistä, muuttaa pois, tai lakkaa tuottamasta.
Ricardon vaihtohyöty ja Gauthierin rajoitettu yhteistyö eivät toimi tyhjiössä. Molemmat vaativat tiettyjä institutionaalisia rakenteita jotta ne toteutuisivat käytännössä eivätkä jäisi teoreettisiksi mahdollisuuksiksi.
Omistusoikeus on ensimmäinen: jos tuotoksen omistus ei ole turvattu, ei ole rationaalista syytä tuottaa ylijäämää jonka joku muu voi anastaa. Tämä on triviaali mutta usein unohdettu ehto — Ricardon vaihtohyöty edellyttää, että molemmat osapuolet todella saavat pitää sen minkä he vaihdossa saavat. North (1990) osoittaa miksi tämä ei riitä muodollisena sääntönä yksin: omistusoikeus toimii vain kun sitä tukee epävirallinen normatiivinen infrastruktuuri joka saa ihmiset noudattamaan sitä uskomuksesta, ei vain lain pakosta.
Pacta sunt servanda — sopimukset on pidettävä — on toinen. Gauthierin rajoitettu yhteistyö toimii vain jos sovittu jako todella toteutuu eikä toinen osapuoli voi jälkikäteen muuttaa ehtoja yksipuolisesti. Ilman sopimusten sitovuutta jokainen transaktio muuttuu kertaluonteiseksi peliksi jossa petos on aina dominoiva strategia — mikä tuhoaa juuri sen toistuvan yhteistyön joka tuottaa Fehr & Gächterin (2002) kuvaaman kooperatiivisen tasapainon.
Vilpin/petoksen pätemättömyys (good faith -periaate) on kolmas, ja tässä siirrytään suoraan siihen taloustieteen alaan joka tunnetaan epäsymmetrisen informaation tutkimuksena.
George Akerlofin (1970) klassinen artikkeli "The Market for 'Lemons'" osoittaa mekanismin jolla epäsymmetrinen informaatio — myyjä tietää enemmän tuotteen laadusta kuin ostaja — voi romahduttaa koko markkinan, ei vain vahingoittaa yksittäistä kauppaa. Kun ostajat eivät voi erottaa hyvälaatuista tuotetta huonolaatuisesta, hinta asettuu keskimääräisen odotetun laadun mukaan. Tämä ajaa parhaat myyjät pois markkinalta, koska he eivät saa tuotteestaan sen ansaitsemaa hintaa — jäljelle jäävät yhä huonommat "sitruunat", kunnes koko markkina voi lakata toimimasta.
Michael Spence (1973) osoitti yhden ratkaisun: signalointi. Informoitu osapuoli voi viestiä laadustaan kalliilla, laadusta riippuvalla signaalilla — koulutustodistuksella, takuulla, brändi-investoinnilla — joka on kannattava vain jos laatu todella on korkea. Joseph Stiglitz puolestaan osoitti käänteisen ratkaisun, seulonnan (screening): tietämätön osapuoli voi rakentaa sopimusvalikoiman joka saa informoidun osapuolen paljastamaan tyyppinsä valintansa kautta.
Akerlof, Spence ja Stiglitz jakoivat tästä työstä talouden Nobelin 2001. Ja tässä on olennainen kytkös koko sarjan teemaan: petoksen pätemättömyys — se että vilpillisesti tehty sopimus ei sido, että vale-esitys tuotteen laadusta on korvausvelvollisuuden peruste — ei ole moraalinen koriste oikeusjärjestyksessä. Se on rakenteellinen edellytys sille, että markkina ylipäätään voi toimia epäsymmetrisen informaation oloissa, jotka ovat sääntö eivätkä poikkeus lähes kaikessa taloudellisessa vaihdannassa. Yhteiskunta jossa petos on käytännössä rankaisematonta ei vain ole moraalisesti köyhempi — se on Akerlofin mekanismin mukaan taloudellisesti köyhempi, koska laadukkaat toimijat vetäytyvät markkinalta jota he eivät voi luottaa toimivan.
Tässä kohtaa on syytä palata John Rawlsiin (1971). A Theory of Justice rakentaa oikeudenmukaisuuden periaatteet tietämättömyyden verhon (veil of ignorance) taakse asetetusta alkuasemasta: rationaaliset toimijat, jotka eivät tiedä omaa asemaansa tulevassa yhteiskunnassa, valitsisivat periaatteet — mukaan lukien erotusperiaatteen (difference principle), jonka mukaan eriarvoisuudet ovat oikeutettuja vain jos ne hyödyttävät heikoimmassa asemassa olevia.
Nozick (1974) osoitti kriittisen ongelman tässä rakenteessa Anarchy, State, and Utopia -teoksessaan: Rawlsin erotusperiaate on niin sanottu kuvioitunut (patterned) periaate — se arvioi jakoa lopputulaman muodon perusteella, ei sen historiallisen prosessin perusteella jolla jako syntyi. Nozickin kuuluisa Wilt Chamberlain -ajatuskoe osoittaa miksi tämä on ongelma: vaikka lähtöjako olisi Rawlsin kriteerien mukaan oikeudenmukainen, vapaaehtoiset, kaikkien osapuolten hyväksymät transaktiot (miljoonat katsojat maksavat lisämaksun nähdäkseen tähtipelaajan) ajavat jaon pois alkuperäisestä kuviosta. Kuvion ylläpitäminen vaatisi siis jatkuvaa puuttumista ihmisten vapaaehtoisiin, molempia hyödyttäviin sopimuksiin — täsmälleen niihin sopimuksiin joita Ricardo ja Gauthier osoittavat tuottavan sen ylijäämän josta koko jakokeskustelu ylipäätään käydään.
Tässä on se puuttuva yhteys: Rawlsin alkuasema kysyy minkä jakoperiaatteen rationaaliset toimijat valitsisivat, muttei kysy mistä instituutioista — omistusoikeus, sopimusten sitovuus, petoksen pätemättömyys, Ricardon vaihtohyödyn mahdollistava kaupankäynnin vapaus — se ylijäämä ylipäätään syntyy jota erotusperiaate sitten jakaisi. Periaate on postuloitu tyhjiöön, irrallaan siitä koneistosta joka tuottaa sen minkä periaate olettaa jo olevan olemassa jaettavaksi. Tämä ei ole vain looginen aukko — se on sama kategoriavirhe jota koko tämä kirjoitussarja on jäljittänyt Schwartzin mallissa: jako-orientoitunut ajattelu joka ei tunnista tuotannon edellytyksiä, tarkastellaan sitten psykologian tai poliittisen filosofian kielellä.
Immateriaalioikeudet (IPR) — patentit, tekijänoikeudet — ovat erityisen selkeä testitapaus koko sarjan pääväitteelle. Ne eivät ole universaaleja missään Schwartzin Universalism-arvon tarkoittamassa mielessä: patentti on määritelmällisesti poissulkemisoikeus (right to exclude), joka antaa keksijälle laillisen monopolin estää muita hyödyntämästä hänen keksintöään ilman lupaa. Jos arvoja arvioidaan sillä kriteerillä kuinka universaalia hyötyä ne kohdistavat kaikille tasapuolisesti — mikä on Universalism-arvon rakentava logiikka — patentti näyttäytyy epäilyttävänä lähtökohtaisesti: se on nimenomaan poikkeus yhteisestä hyödystä, ei sen ilmentymä.
Tässä on kuitenkin Ostromin (1990, Governing the Commons) ja institutionaalitaloustieteen laajemman perinteen osoittama pointti: eri hyödyketyypit vaativat eri hallintajärjestelmiä, eikä yksi periaate — täydellinen jakaminen tai täydellinen poissulkeminen — ole automaattisesti oikea kaikelle. Ostrom osoitti yhteisresurssien (commons) kohdalla, että toimivat instituutiot ovat usein monimuotoisempia kuin puhdas yksityisomistus tai puhdas avoin pääsy. Innovaation kohdalla taloustiede on päätynyt vastakkaiseen mutta yhtä täsmälliseen johtopäätökseen: ilman jonkinasteista poissulkemisoikeutta innovaatioon investoiminen ei ole rationaalista, koska keksijä ei voisi periä tuottoaan ennen kuin kilpailijat kopioisivat keksinnön ilmaiseksi.
Nordhaus (1969) osoitti tästä tarkan taloustieteellisen mallin: patenttijärjestelmän ydin on tietoinen kompromissi kahden vastakkaisen hyvinvointivaikutuksen välillä. Pidempi patenttisuoja kasvattaa innovaatiokannustinta (dynaaminen hyöty) mutta pidentää monopolihinnoittelun aiheuttamaa hyvinvointitappiota (staattinen kustannus). Optimaalinen patentin kesto ei siis ole ääretön eikä nolla, vaan se piste jossa nämä kaksi tasapainottuvat — Yhdysvalloissa ja useimmissa maissa tämä on käytännössä asetettu noin kahdeksitoista vuodeksi, riippumatta siitä onko tämä täsmälleen optimaalinen jokaiselle toimialalle erikseen. Patentti on siis rakenteeltaan aikarajoitettu poikkeus, ei pysyvä poissulkeminen — se päättyy tarkoituksella, jotta keksintö palautuu yhteiseen käyttöön.
Tähän liittyy vielä yksi mekanismi jota Universalism-tyyppinen arviointi ei tunnista: patentin olemassaolo kannustaa myös kilpailijoita keksimään saman ongelman ratkaisun toisin — "invent around" -ilmiö. Poissulkeminen ei siis tyypillisesti tukahduta koko alan innovointia, vaan ohjaa sitä useampiin, keskenään kilpaileviin ratkaisuihin, mikä itsessään on Ricardon vaihtohyödyn periaatteen mukaista: erilaiset ratkaisut eri toimijoilta tuottavat enemmän kollektiivista arvoa kuin yksi jaettu ratkaisu jota kukaan ei olisi motivoitunut kehittämään lainkaan.
Tämä on täsmällinen esimerkki koko sarjan pääväitteestä sovellettuna uuteen tapaukseen: kysymys "onko IPR oikeudenmukainen" ei ratkea sillä onko se universaalisti kaikkia hyödyttävä joka hetki — se ratkeaa tarkastelemalla sen aikarajoitettua, kustannus-hyötytasapainoista rakennetta, joka on suunniteltu tuottamaan enemmän innovaatiota pitkällä aikavälillä juuri poissulkemisen, ei sen puutteen, kautta. Universalism-arvon mittatikku ei tunnista tätä rakennetta lainkaan — se näkee vain hetkellisen poissulkemisen, ei sitä dynaamista mekanismia jota poissulkeminen palvelee.
Tähän asti kirjoitus on käsitellyt erillisiä mekanismeja — vaihtohyötyä, rajoitettua yhteistyötä, omistusoikeutta, informaation epäsymmetriaa, poissulkevaa innovaatiokannustinta. On aika koota ne yhteen ja kysyä mitä ne yhdessä oikeastaan suojelevat.
Aiemmat kirjoitukset tässä sarjassa osoittivat, että psykologinen tutkimusperinne niputtaa yhdeksi "oikeistolaiseksi" tai "self-enhancement"-profiiliksi joukon arvoja jotka ovat todellisuudessa erillisiä, mutta jotka jakavat yhden yhteisen piirteen: ne kaikki ovat historiallisesti toimineet arvoa tuottavien ja arvoa säilyttävien normien kantajina. Konservatiivisuus, auktoriteettiusko, sosiaalisten normien noudattaminen, protestanttinen etiikka — nämä eivät ole mielivaltainen kokoelma toisiinsa liittymättömiä mieltymyksiä, vaan historiallisesti toistuva ryväs, koska ne kaikki palvelevat samaa funktiota: ne pitävät yllä sitä luottamusta ja ennustettavuutta jota Ricardon vaihtokauppa, Gauthierin rajoitettu yhteistyö ja epäsymmetrisen informaation ratkaisumekanismit kaikki edellyttävät toimiakseen. Pohjanmaan ruotsinkielisen rannikon esimerkki edellisessä kirjoituksessa ei ollut sivupolku tästä argumentista — se oli sen empiirinen ydin: sosiaalinen kontrolli joka kohdistuu oikein, tuottaa mitattavan eron selviytymisessä, riippumatta tulotasosta.
Mutta tämän rypään ydin ei ole yksikään näistä arvoista sellaisenaan. Ydin on se mitä ne yhdessä suojelevat: meritokratia siinä tarkassa merkityksessä että ansio ja vastavuoroisuus pysyvät kytkettyinä toisiinsa. Ansio ilman vastavuoroisuutta on pelkkää vallankäyttöä. Vastavuoroisuus ilman ansiota on pelkkää jakoa ilman tuotantoa. Kumpikaan yksinään ei tuota Ricardon vaihtohyötyä eikä Gauthierin rajoitetun yhteistyön tasapainoa — molemmat vaativat, että se kuka antaa enemmän saa enemmän, ja että sovitusta pidetään kiinni. Tämä on se konkreettinen sisältö jonka abstraktit arvosanat "ansio" ja "velvoite" saavat kun ne käännetään taloustieteen kielelle: eivät kaksi erillistä hyvettä, vaan yhden mekanismin kaksi puolta.
Kysymys joka jää: miten tämä ydin — ansion ja vastavuoroisuuden kytkös — pysyy suojattuna ajan yli? Axelrod (1986) tarjoaa tähän täsmällisen peliteoreettisen vastauksen evoluutiosimulaatiollaan normien synnystä ja romahduksesta. Hän havaitsi, että pelkkä valmius rangaista sääntöjenrikkojia ei riitä pitämään normia yllä pitkällä aikavälillä — rankaiseminen on kallista rankaisijalle, joten evoluutiopaine ajaa kohti "vapaamatkustavaa" strategiaa jossa toiset rankaisevat ja itse vain hyötyy tuloksesta. Ratkaisu jonka Axelrod tunnisti on metanormi: valmius rangaista myös niitä jotka eivät rankaise rikkojaa. Kun yhteisö ei ainoastaan rankaise vapaamatkustajia vaan myös niitä jotka katsovat vapaamatkustusta läpi sormien, normi vakautuu tavalla joka pelkkä ensimmäisen asteen rankaiseminen ei saa aikaan.
Tämä on täsmällinen teoreettinen selitys sille, miksi tämän kirjoitussarjan aiemmassa osassa käsitelty erottelu — kohdistuuko normivalvonta vapaamatkustajiin vai saavuttajiin — ei ole vain kuvaileva havainto vaan ratkaiseva rakenteellinen kysymys. Metanormi voi yhtä hyvin vakauttaa oikean kohdistuksen (rangaistaan niitä jotka eivät rankaise petosta) kuin väärän (rangaistaan niitä jotka eivät rankaise saavuttamista) — mekanismi itsessään on kohdistumisesta neutraali, aivan kuten Schwartzin Conformity-arvo on. Se mikä ratkaisee, on mihin yhteisö suuntaa ensimmäisen ja toisen asteen rankaisunsa: petokseen ja sopimusrikkomukseen, jolloin metanormi suojelee juuri sitä ansion ja vastavuoroisuuden kytköstä jonka Ricardo, Gauthier ja Akerlof osoittavat välttämättömäksi — vai saavuttamiseen ja erottumiseen, jolloin sama mekanismi kääntyy tuhoamaan sen minkä piti suojella.
Tässä valossa konservatiivisuus, auktoriteettiusko, sosiaaliset normit ja protestanttinen etiikka eivät ole mielenkiintoisia siksi että ne olisivat itsessään hyveitä. Ne ovat mielenkiintoisia siksi että ne ovat historiallisesti olleet niitä kulttuurisia kantajia joiden varassa oikein kohdistettu metanormi — petoksen ja vapaamatkustuksen rankaiseminen, ei saavuttamisen — on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Kun psykologinen tutkimusperinne patologisoi nämä arvot yhtenä nippuna erottelematta niiden kohdistusta, se ei vain tee metodologista virhettä — se uhkaa poistaa näkyvistä juuri sen mekanismin jonka varassa ansio ja vastavuoroisuus ylipäätään pysyvät yhdessä.